Tiivistelmä

Työn aiheena on Puškin ja Shakespeare, erityisesti Shakespearen vaikutus venäläisen runoilijan tuotantoon, minkä merkitystä ja syvyyttä työssä tarkastellaan.

Työn metodologia on perinteinen. Vertailevaa historiallista ja typologista metodia sovelletaan taideteoksen tulkintaan hermeneutiikan näkökulmasta.

Pohdittavat kysymykset määrittävät myös tutkimuksen rakenteen. Ensimmäisessä luvussa asetetaan ongelma Puškinin shakespearismista, selvitetään millä kielellä runoihja luki Shakespearea, kuinka hyvä oli hänen englannin kielen taitonsa ja miten Puškin ja hänen aikalaisensa ymmärsivät runomuotoisen käännöksen funktion. Toisessa luvussa käsitellään sitä, kuinka Shakespearen dramaturgian periaatteet ilmenivät Boris Godunov — näytelmässä. Kolmas luku keskittyy runoihjan aikalaiskritiikkiin ja tutkimuskirjallisuuteen. Erityisesti tarkastellaan sitä, miten niissä nähtiin Shakespearen vaikutus Puškinin Boris Godunov — näytelmän jälkeiseen tuotantoon. Neljännessä luvussa esitetään Angelo — runoelman tekstologinen analyysi suhteutettuna Shakespearen Mitta mitasta — näytelmään ja muiden kirjailijoiden siitä tekemiin käännöksiin. Tässä pohditaan myös Angeloa sekä käännöksenä että itsenäisenä teoksena. Lopussa kootaan yhteen keskeisimmät tutkimustulokset.

Byronin ja Sitten Shakespearen löytäminen 1820-luvulla muutti Puškinin lukijanintressejä. Näiden kirjailijoiden lukeminen aluksi venäläisinä ja ranskankielisinä käännöksinä herätti runoilijassa halun opiskella englannin kieltä ja tutustua teoksiin alkukielellä. 1820- ja 30- luvuilla Puškin tutustui myös muihin englantilaisiin kirjailijoihin, mutta syvimmän vaikutuksen häneen teki Shakespeare. Kaksi neroa osoittautuivat sukulaissieluiksi, ja Puškin alkoi nähdä maailman «Shakespearen silmin», kuten hän itse tunnusti.

«Shakespearismi», minkä sanan otti käyttöön Puškinin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaja P.V. Annenkov, ei ole ehkä kaikkein onnistunein, mutta se luonnehtii riittävän tarkasti (analogisesti usein käytetyn «byronismi» sanan tavoin) Puškinin Shakespeare — harrastuksen maailmankatsomuksellista puolta. Näin Puškinin shakespearismi merkitsee taiteellis-esteettistä ideamaailmaa, joka luonnehtii englantilaisen kirjailijan tapaa nähdä ja ymmärtää historiaa ja nykyaikaa, mennyttä että tulevaa. Juuri nämä seikat ovat luonteenomaisia Shakespearelle, ja juuri ne Puškin häneltä omaksui. Ne muuttivat runoilijan näkemystä historiasta, kirjallisuudesta ja elämästä sekä antoivat hänelle uusia taiteellisia kokemuksia.

Puškinin sanankäytön täsmällisyys ja osuvuus ovat hämmästyttäviä. Tuntuu kuin Puškin olisi ollut myös elämässään ja runoudessaan taideilmiö. Luomistyö merkitsee hänelle tekijän ja teoksen tajuamisen korkeinta astetta. Hänen henkilökohtaiset havaintonsa omista teoksistaan ylittävät merkityksensä, syvällisyytensä ja ilmaisuvoimansa puolesta niistä annetut tieteelliset arviot. Puškin selitti itseään paremmin kuin hänestä kirjoittaneet arvostelijat. Myös hänen omat arvionsa Shakespearesta ovat suuresti vaikuttaneet aiheesta kirjoittaneiden tutkijoiden пакету ksiin. Puškinin kirjeestä ystävälleen N.N. Rajevskille ja Godunov — esipuheen luonnoksista löytyy draaman ongelmien syvällinen analyysi, tekijän tarkoitteiden, vaikutusten ja pyrkimysten selvitys sekä kielen tyylivalintaan, runomittojen käyttöön ja omaperäisten henkilöhahmojen syntymiseen vaikuttaneet tekijät. Näiden kirjeiden, esipuheen luonnosten ja tekijän kommenttien käyttövoima on niin valtava, että niitä voidaan nimittää avaimeksi moniin Puškinin näytelmän ongelmiin. Runoilijan ideoista, ajatuksista ja sanoista löytyy viisautta ja syvähenkisyyttä siinä määrin, että ne voivat loputtomiin ruokkia lukijoiden ajatusmaailmaa. Epäilemättä Puškin oli 1820-luvun puolivälistä alkaen yksi Venäjän merkittävimmistä Shakespearen ja englantilaisen kirjallisuuden asiantuntijoista ja ymmärtäjistä.

Venäläisen runoilijan Shakespeare — teksti on hyvin laaja. Tuon tekstin hahmottamiseen on osallistunut lukematon määrä venäläisiä ja länsimaisia tutkijoita. Ongelmaa käsitelleistä tutkijoista voidaan mainita mm. P.V. Annenkov, N.I. Storozenko, M.N. Rozanov, G.O. Vinokur, M.P. Aleksejev, Ju.D. Levin, C. Herford, H. Gifford, Ja. Lavrin, A.P. Briggs, T. Shaw ja I. Ronen. Puškinin Shakespeare — harrastuksen jälkiä löytyy monista hänen teoksistaan. Ne ilmenevät sitaatteina, alluusioina, palautumina ja motiiveina, ideoina, runokuvina, draaman ja kerronnan teknisinä lainauksina, runoasussa ja henkilökuvien antropologisina periaatteina ja monina taiteelhsina novaatioina.

Puškinin Shakespeare-harrastus rohkaisi runoilijaa hänen poeettisissa ratkaisuissaan, jotka muistuttivat Shakespearen periaatteita, mutta eivät olleet niiden jäljittelyä. PuSkinille oli ominaista hyödyntää varhemman kirjallisuuden saavutuksia. Monessa tapauksessa hän löysi niistä jotakin omaa tai muutti nerokkaalla tavalla vieraan omakseen, missä hänen tärkein opettajansa oli Shakespeare.

Selkein esimerkki Puškinin nerokkaasta oppimisesta hänen shakespearisminsa alkuvaiheilta on näytelmä Boris Godunov. Venäläinen runoilija omaksui Shakespearen dramaattisuuden ja historiallisuuden, luonteiden kuvauksen, paradoksaalisuuden ja samalla taiteellisten ratkaisujen luonnollisuuden. Löydettyään kansallisvaikutteisuuden Shakespearelta hän löytää sen myös Venäjän historiasta. Englantilaisen näytelmäkirjailijan innoittamana hän kirjoittaa aidosti venäläisen draaman ja samalla kaikkein shakespearilaisimman näytelmänsä Boris Godunovin, joka uutuutensa ja taiteellisten arvojensa ansiosta on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin varhemmin aloitettu runomuotoinen romaani Jevgeni Onegin.

Shakespearen vaikutus Puškiniin oli hedelmällistä ja monipuolista. Siinä ei ollut kyse vain kirjallisista assosiaatioista ja muistumista. Puškinin Shakespeare-harrastus paljastaa molempien kirjailijoiden henkisen läheisyyden. Puškinin oppikaudella oli käänteentekevä maailmankatsomuksellinen vaikutuksensa. Hän alkoi tarkastella monia henkilökohtaisia ja historiallisia tapahtumia Shakespearen näkökulmasta. Samalla Puškinin shakespearismi 1820-loppupuolelta alkaen oli luonteeltaan «jatkavaa» eikä «jäljittelevää», kuten tutkija M.M. Pokrovski on osuvasti todennut.

Tämä Puskinin luomistyön piirre ilmeni Boris Godunov — näytelmässä ja «pienoistragedioissa», mutta selvimmin Mitta mitasta — näytelmän keskenjääneessä venäjännöksessä ja sen myöhemmässä muunnelmassa Angelo — runoelmassa.

Nykyään runoelman tekstihistoria ja sen kirjalliset lähteet on selvitetty. Lisäksi on tehty Shakespearen näytelmän ja Puskin runoelman kerronnan ja juonirakenteiden erojen vertaileva analyysi sekä pyritty tarkastelemaan kriittisesti Mitta mitasta — näytelmän käännöstä. Tästä huolimatta Puskinin itsensä Angelo — runoelmasta lausumat sanat kuulostavat tänäänkin ajankohtaisilta ja yllättäviltä. Hänen mukaansa «Kriitikkomme eivät ole kiinnittäneet huomiota tähän teokseen ja luulevat, että se on huonoja tuotoksiani, vaikka en ole kirjoittanut mitään parempaa».

Puskin on lyhytsanainen Mitta mitasta — näytelmän käännöksessä samoin kuin Angelo — runoelmassakin. Vaikka yleisesti ollaan sitä mieltä, että hänen englannin kielen taitonsa oli puutteellinen, niin kääntäjän työstään hän selviytyi loistavasti. Keskenjääneellä näytelmäkäännöksellä oli merkittävä osa runoelman syntyhistoriassa. Puskin on lakoninen sekä näytelmän että Angelo — runoelman-mukaelman-käännöksen sisällön ilmaisemisessa. Tämä on Puskinin evoluution yleinen tendenssi.

Molempien teosten runolliset periaatteet ovat samankaltaiset, ero on vain siinä, että Angelo on näytelmästä poiketen sankarikeskeinen. Tällaisen ratkaisun ainutlaatuisuus on selvä, tosin vieraan juonen omaperäinen käsittely kätkee pyrkimyksen käännöksen kongeniaalisuuteen, nerolliseen vastaavuuteen, joka on eräs runoelman piirteistä. Puskin ei ainoastaan innostunut Shakespearen teoksesta, vaan pyrki lähestymään sen tekijää ryhtymällä hänen kääntäjäkseen. Näin Puskinin runoelman teksti on Mitta mitasta — näytelmän vapaa käännös eli kuten tutkija A. Dolinin toteaa, runoelma «ei ole vain runoilijan tekemä vapaa muunnelma, vaan valikoitu Shakespeare-käännös». Runoilija vierastaa alkuteoksen ja useiden sen käännösten monisanaisuutta. Hän on äärimmäisen lakoninen. Puskin välittää Shakespearen tekstin yleisen merkityksen mahdollisimman selvästi ja tarkasti. Hän poistaa kuitenkin toistoja, monia henkilöhahmoja ja repliikkejä. Puskin lyhentää kaiken sen, mikä on hänestä juonen kannalta tarpeetonta. Hän välittää omin sanoin juonen dramaattiset käänteet, dialogien ja monologien vaikeaselkoisen kaunopuheisuuden. Hän valitsee kaikkein kiinnostavimmat fraasit ja kääntää ne runollisesti ja riittävän tarkasti.

Miltei kaikki Puskinin runoelman sanat löytyvät Shakespearelta. Angelon teksti koostuu Mitta mitasta — näytelmän kuvista, metaforista, idiomeista ja näytelmähenkilöiden repliikeistä. Tästä huolimatta, paradoksaalista kyllä, me luemme Puskinin muunnelmaa kuin alkuperäistä venäläisen runoilijan teosta, jossa juoni, genre, faabeli, kompositio on muutettu, henkilöiden luonteet muokattu uudelleen, Shakespearen näytelmän eettistä konfliktia vahvistettu ja runoelmalle on annettu uusi nimi, mikä kaikki yhdessä toi teokseen «venäläisen hengen» juonen tarjoaman «italialaisen koloriitin» sijasta. Puskin teki «vertaiskäännöksen» Shakespearen näytelmästä ja hänen omaperäinen runoelmansa Angelo on myös kaunokirjallisen kääntämisen mestarinäyte.

Runoelma Angelo on vuoden 1833 syksyn eli tunnetun toisen Boldinon syksyn suuria taiteellisia voittoja. Tuolloin yksi toisensa jälkeen hänen kynästään ilmestyivät tunnustetut mestariteokset — Pugatsevin kapinan historia, runoelma Vaskiratsastaja, novelli Patarouva, puolalaisen runoilijan Adam Mickiewiczin kaksi runokäännöstä, parhain runoilijan saduista Satu kalastajasta ja kalasta ja runo Syksy.

Runoelma heijasti Puškinin tuotannon ja Venäjän kirjallisuuden yleisiä tendenssejä, joita olivat kansanomaisuus, venäläisen kirjallisuuden aliarvostamisen voittaminen ja kansallisen itsetunnon kehittäminen sekä realismin ja historiallisuuden vakiinnuttaminen kirjallisuudessa. Runoelman kirjoittaminen vastasi Puškinin henkisten tarpeiden kehitystä, ja siinä ilmenivät poliittiset pyrkimykset ja kristillisiin arvoihin perustuvat eettiset periaatteet.

Puškinin Shakespearen kanssa käymä dialogi merkitsi sanan erityisen syvällisen merkityksen löytämistä, ihmisluonnon ja vallan välisten suhteiden ymmärtämistä. Siksi Angelo on Shakespearen venäläisen oppilaan paras teos, koska tämän onnistui voittaa luomiskilvassa suuri ja arvostettu opettaja, jollaisena Puškin näki englantilaisen neron.